Arja Uusitalo

Arja Uusitalo (1951) elää ja työskentelee Tukholmassa.

Runoteokset: Medan nattens leoparder (1984) Och klappar kaoset om ryggen (1986) Puutarhallinen lohdutusta eksyneille (1987) Syrjäytetyt minät (1988)  Pyysit miniatyyriä (1992) Comeback (2000 ). Proosarunoteokset: Meren syli (1992) Äkillinen oivallus (2008). Lisäksi: novellikokoelma, oopperalibretto, dekkari.

Rantonen Eila (toim.): Vähemmistöt ja monikulttuurisuus kirjallisuudessa –teoksessa (Granum, 2010) esitellään mm Arja Uusitalon tuotantoa. Teoksessa keskitytään pohjoismaisten, keskieurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten vähemmistöjen kirjallisuuteen. Siihen on koottu sekä alkuperäiskansojen, kansallisten vähemmistöjen että uusien maahanmuuttajaryhmien kirjallisuuden tutkimusta. Teostiedot löytyvät >>> täältä.

Arja Uusitalon blogi löytyy täältä. Siellä lisäinfoa.

***

Kirjahyllyssäni on satasivuinen proosarunoteoksesi Meren syli (Kääntöpiiri, 1992). Teoksen kieli on dynaamista, täynnä elämänliikettä. Puhut siinä paljon naisen/naisten elämänkulusta, muukalaisuudesta ja ulkopuolisuudesta. Kun luin sen aikoinaan, se oli ja on yhä, hyvin virkistävä kokemus. Virkistävä sillä tavoin, että feminismi on siinä huumorintajuista arjen autonomiaa eikä vain ismi ismien joukossa.

Siitä lähtien, kun tietoisesti samastuin naisiin / joka hetki, lakkaamatta, tuskallisesti ja iloisesti / tuntuu että olen kotonani maailmassa/ Minulla  on paikka täällä. Minä saan viedä tilaa. / Enkä ole yksin. Sillä mitä minä teen on merkitystä. (Meren syli s. 115)

Minkälaisena näet/koet naisen aseman tai osan kirjallisella kentällä? Kohdistuuko naiskirjailijaan yhä erilaisia odotuksia ja vaatimuksia kuin mieskirjailijaan?

AU: Naiskirjailijat ovat niin hyvin framilla nykyään, että naisten elämä varmaan on jo päässyt kirjallisuudessakin aika hyvin edustetuksi. Yhteiskunta on muuttunut minusta aika paljon samalla kuin ei ollenkaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että naisten näkökulma esitetään aina aika lailla siivottuna ja kaunisteltuna kun ajattelee, mitä naiset sanovat naisporukassa. Naisten vihaisuutta, vihaa, aggressiivisuutta ei kovin kirjallisuudessa minusta esitetä. Naisilla ei ole mitään syytä hymyillä – kun ajattelee, miltä maailmanlaajuisesti naisten tilanne näyttää. Todella teräviä analyysejä ei kauhean usein löydy naisten teksteistä. Usein kai naiset etsivät konsensusta ja yrittävät olla kilttejä tyttöjä jotta pääsisivät edes jotenkin eteenpäin ja säilyisivät hengissä.Naisten odotetaan varmaan hyväksyvän maailman tilanne sellaisena kuin se on, absurdina ja sairaana ja naiset vain seuraavat verijälkiä ja siivoavat kaiken ja hautaavat kuolleet sekä hoitavat haavoittuneet.

Mikä sinun mielestäsi tekee runosta proosarunon? Mitkä ovat parhaimmat neuvosi proosarunon kirjoittajille?

AU: Proosaruno on hyvä muoto koska siinä on mahdollisuus nähdä asia monelta puolelta, ei tarvitse nopeasti selvittää asiaa yhdessä runossa vaan voi jatkaa ja antaa ajatuksen juosta ja samalla löytää uutta samalla kun tekee tekstiä. Se on kuin kävelisi hiljalleen maiseman läpi. Yksittäiset runot ovat kuin potkaisisi oven huoneeseen auki ja astuisi sinne: jaha, täällä on tällaista. Proosaruno on hyvä muoto siksi, että siinä uskaltaa viiltää ranteet ja olla rehellinen ja suora ja puhua suoraan sydämestä ja saa sanottua aika paljon. Proosaa olen yrittänyt kirjoittaa mutta en viihdy siinä. Runous on minun kotini. Olen juuri löytämässä takaisin runojen ääreen, yritän elää runoilijan elämää, löytää itseni uudelleen runoilijana. Se on kovaa työtä.

Runous jos mikä vaikuttaa ihmisiin. Sehän menee suoraan suoneen. Sitä toistelee, lukee yhä uudelleen, oppii ulkoa, palaa takaisin lukemaansa. Minä kirjoitin tänä syksynä pitkän runomuotoisen tekstin tästä paratiisista jossa elän, siis ihan lähiympäristöstäni, kotiseudustani Tukholman lähiössä. Se oli minusta hyvin yhteiskunnallinen, otin siinä osaa keskusteluun jota käydään maailmalla. En yritä mitenkään ottaa osaa politiikkaan vaan radikaalisti mietin asioiden nurjaa puolta, historiaa, mitä kaikki todella on, mistä kaikki johtuu.

Olen hyvin filosofinen kuten minusta runoilijan tulee olla. Uutiset ovat yhdellä tavalla pinnallisia, tätä tapahtuu tänään ja sitten huomenna taas jotain muuta. Minua kiinnostaa olemisen mysteeri, se, että olen täällä, että me olemme täällä. Koetan jotenkin nähdä asiat niin selvästi kuin voin enkä suurennella niitä enkä vääristää niitä enkä voivotella, että kyllä on kauheaa. Kyllä on kauheaa kun seuraa mitä maailmalla tapahtuu. Mutta: minä elän turvallisessa maassa, kauniin puiston keskellä, lähellä järveä, lähellä merta, kaikki on hyvin. Olen kiitollinen siitä miten hyvin minun elämäni sujuu ja samalla olen koko ajan tietoinen siitä, että se ei ole tullut ilmaiseksi, tämä paratiisissa flaneeraus. Minuun vaikuttaa runo vahvasti, hyvä runo, rehellinen runo joka tulee suoraan sydämestä. Hyvä runous on vaikuttavaa, siltä ei voi suojautua, se muuttaa minua, pysäyttää, näyttää kuin kirkkaasta peilistä mistä on kysymys.