Kirjailijavieras Juha Siro

Juha Siro (s.1951) on tamperelainen kirjailija, joka vuodesta 1998 lähtien on julkaissut viisi runokokoelmaa ja neljä romaania. Viimeisin teos, 365 tekstistä muodostuva runokokoelma Babel, julkaistiin keväällä 2013. Siro on tehnyt myös kirjallisuuskritiikkejä mm. Aamulehteen 2003-2007 ja toiminut Pirkanmaan taidetoimikunnan kirjallisuuden asiantuntijajäsenenä 2007-2012. Juha Siron kotisivut: www.juhasiro.fi

I Lukemisesta ja kirjoittamisesta

Sain ensimmäisiä runojani julki MotMot Elävien runoilijoiden vuosikirjaan, jonka toimittivat Riina Katajavuori ja Helena Sinervo, vuosi oli 1995. Muistan yhä Sinervon ohjeen aloittelijalle: ” Lukeminen on tärkein kirjoittajakoulu.”
Yhdeksän julkaistun kirjan jälkeen viesti on yhä ajankohtainen. Lukeminen on kirjoittamisen polttoainetta, eikä oppiminen lopu koskaan.

Toinen muisto tulee muutamaa vuotta myöhemmältä ajalta. Olin julkaissut esikoiseni ja päässyt Pirkkalaiskirjailijoiden jäseneksi. Kuukausikokous idettiin ravintola Tillikan takaosastossa ja illan kirjailijavieraana oli Kari Hotakainen. Hän oli julkaissut uransa alkuun neljä runokokoelmaa ja sittemmin jo useita romaaneja. Kun kysyin, aikooko hän vielä joskus palata runoon, vastaus oli lyhyt ja ehdoton: ”En.”

Illan kuluessa kävi kuitenkin selväksi, mikä oli innostanut Hotakaisen aikanaan kirjoittamaan. Hän kertoi löytäneensä Sirkka Turkan runot. Ne olivat säväyttäneet sähköiskun tavoin ja avanneet kerrasta näkymät myös oman kirjoittamisen mahdollisuuksiin: ”Näinkin voi kirjoittaa.”

II Opi ja päästä irti

Kirjallisuuteen ja kirjoittajaksi kasvetaan monin tavoin. Luovan kirjoittamisen opinnot kestivät kohdallani yli neljä vuotta: Viita-akatemiaa ja oppia Orivedellä. Kirjoittamaan ei voi opettaa, oppia sitä kyllä voi. Minulle vuodet opettivat tekstien kyseenalaistamista ja kritiikinsietokykyä. Myös sen, miten omaksuttuaan kultakin auktoriteetilta kaiken mahdollisen, teesit voi jättää taakseen ja siirtyä surutta hakemaan uutta. Lopulta oppimastaan ja kirjoittamastaan irtipäästäminen ei ole vain tärkeää – se on välttämätöntä.

Lukemisen kanssa on samoin, eri aikakausina eri kirjat ovat tärkeitä. Vain käänteentekevät lukukokemukset jäävät ikään kuin mielen pohjalle väreilemään. Myös huonoja kirjoja on luettava aika ajoin, vain siten voi erottaa ja perustella itselleen mitä pitää hyvänä ja miksi. Opiskellessani kirjoittamista, pidin yhtä tärkeänä lukemaan oppimista.

III Runo ei ole ymmärryksen asia

Runoilijan tehtävä on repiä kielen ja logiikan turvaverkko kielen keinoin ja  pyrkiä havaintokokemuksia syvempään yhtälöön. Kielen tehtävä on siis paradoksaalinen, yhtä aikaa mahdoton ja mahdollinen. Ajattelemme kielen avulla vain osittain, taide ja runous on yritys kuvata asioita tavalla, jolle ei ole muuta kieltä.

Runous on kaikkialla, yhtä lailla kansien välissä kuin tonnikalapurkin tuoteselosteessa. Kyse on yksilöllisistä merkityksistä, kyvystä nähdä ja vastaanottaa. Yhteenvetona siitä miten lyriikka maailmaa peilaa: Älyllisiäkin aspekteja käyttäessään runolla on aina kyky kasvaa tunnekokemukseksi.

Runo ei antaudu selitettäväksi, se perustelee itse itsensä ja syntyy lukijan mieleen yhtä hyvin ymmärryksestä kuin väärinkäsityksestä. Runo on arjen painovoimasta vapaa hyppy, viesti johon ei tarvitse odottaa vastausta. ”This is my letter to the world that never wrote to me”, Emily Dickinson kirjoitti jo yli sata vuotta sitten.

Arja Uusitalo

Arja Uusitalo (1951) elää ja työskentelee Tukholmassa.

Runoteokset: Medan nattens leoparder (1984) Och klappar kaoset om ryggen (1986) Puutarhallinen lohdutusta eksyneille (1987) Syrjäytetyt minät (1988)  Pyysit miniatyyriä (1992) Comeback (2000 ). Proosarunoteokset: Meren syli (1992) Äkillinen oivallus (2008). Lisäksi: novellikokoelma, oopperalibretto, dekkari.

Rantonen Eila (toim.): Vähemmistöt ja monikulttuurisuus kirjallisuudessa –teoksessa (Granum, 2010) esitellään mm Arja Uusitalon tuotantoa. Teoksessa keskitytään pohjoismaisten, keskieurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten vähemmistöjen kirjallisuuteen. Siihen on koottu sekä alkuperäiskansojen, kansallisten vähemmistöjen että uusien maahanmuuttajaryhmien kirjallisuuden tutkimusta. Teostiedot löytyvät >>> täältä.

Arja Uusitalon blogi löytyy täältä. Siellä lisäinfoa.

***

Kirjahyllyssäni on satasivuinen proosarunoteoksesi Meren syli (Kääntöpiiri, 1992). Teoksen kieli on dynaamista, täynnä elämänliikettä. Puhut siinä paljon naisen/naisten elämänkulusta, muukalaisuudesta ja ulkopuolisuudesta. Kun luin sen aikoinaan, se oli ja on yhä, hyvin virkistävä kokemus. Virkistävä sillä tavoin, että feminismi on siinä huumorintajuista arjen autonomiaa eikä vain ismi ismien joukossa.

Siitä lähtien, kun tietoisesti samastuin naisiin / joka hetki, lakkaamatta, tuskallisesti ja iloisesti / tuntuu että olen kotonani maailmassa/ Minulla  on paikka täällä. Minä saan viedä tilaa. / Enkä ole yksin. Sillä mitä minä teen on merkitystä. (Meren syli s. 115)

Minkälaisena näet/koet naisen aseman tai osan kirjallisella kentällä? Kohdistuuko naiskirjailijaan yhä erilaisia odotuksia ja vaatimuksia kuin mieskirjailijaan?

AU: Naiskirjailijat ovat niin hyvin framilla nykyään, että naisten elämä varmaan on jo päässyt kirjallisuudessakin aika hyvin edustetuksi. Yhteiskunta on muuttunut minusta aika paljon samalla kuin ei ollenkaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että naisten näkökulma esitetään aina aika lailla siivottuna ja kaunisteltuna kun ajattelee, mitä naiset sanovat naisporukassa. Naisten vihaisuutta, vihaa, aggressiivisuutta ei kovin kirjallisuudessa minusta esitetä. Naisilla ei ole mitään syytä hymyillä – kun ajattelee, miltä maailmanlaajuisesti naisten tilanne näyttää. Todella teräviä analyysejä ei kauhean usein löydy naisten teksteistä. Usein kai naiset etsivät konsensusta ja yrittävät olla kilttejä tyttöjä jotta pääsisivät edes jotenkin eteenpäin ja säilyisivät hengissä.Naisten odotetaan varmaan hyväksyvän maailman tilanne sellaisena kuin se on, absurdina ja sairaana ja naiset vain seuraavat verijälkiä ja siivoavat kaiken ja hautaavat kuolleet sekä hoitavat haavoittuneet.

Mikä sinun mielestäsi tekee runosta proosarunon? Mitkä ovat parhaimmat neuvosi proosarunon kirjoittajille?

AU: Proosaruno on hyvä muoto koska siinä on mahdollisuus nähdä asia monelta puolelta, ei tarvitse nopeasti selvittää asiaa yhdessä runossa vaan voi jatkaa ja antaa ajatuksen juosta ja samalla löytää uutta samalla kun tekee tekstiä. Se on kuin kävelisi hiljalleen maiseman läpi. Yksittäiset runot ovat kuin potkaisisi oven huoneeseen auki ja astuisi sinne: jaha, täällä on tällaista. Proosaruno on hyvä muoto siksi, että siinä uskaltaa viiltää ranteet ja olla rehellinen ja suora ja puhua suoraan sydämestä ja saa sanottua aika paljon. Proosaa olen yrittänyt kirjoittaa mutta en viihdy siinä. Runous on minun kotini. Olen juuri löytämässä takaisin runojen ääreen, yritän elää runoilijan elämää, löytää itseni uudelleen runoilijana. Se on kovaa työtä.

Runous jos mikä vaikuttaa ihmisiin. Sehän menee suoraan suoneen. Sitä toistelee, lukee yhä uudelleen, oppii ulkoa, palaa takaisin lukemaansa. Minä kirjoitin tänä syksynä pitkän runomuotoisen tekstin tästä paratiisista jossa elän, siis ihan lähiympäristöstäni, kotiseudustani Tukholman lähiössä. Se oli minusta hyvin yhteiskunnallinen, otin siinä osaa keskusteluun jota käydään maailmalla. En yritä mitenkään ottaa osaa politiikkaan vaan radikaalisti mietin asioiden nurjaa puolta, historiaa, mitä kaikki todella on, mistä kaikki johtuu.

Olen hyvin filosofinen kuten minusta runoilijan tulee olla. Uutiset ovat yhdellä tavalla pinnallisia, tätä tapahtuu tänään ja sitten huomenna taas jotain muuta. Minua kiinnostaa olemisen mysteeri, se, että olen täällä, että me olemme täällä. Koetan jotenkin nähdä asiat niin selvästi kuin voin enkä suurennella niitä enkä vääristää niitä enkä voivotella, että kyllä on kauheaa. Kyllä on kauheaa kun seuraa mitä maailmalla tapahtuu. Mutta: minä elän turvallisessa maassa, kauniin puiston keskellä, lähellä järveä, lähellä merta, kaikki on hyvin. Olen kiitollinen siitä miten hyvin minun elämäni sujuu ja samalla olen koko ajan tietoinen siitä, että se ei ole tullut ilmaiseksi, tämä paratiisissa flaneeraus. Minuun vaikuttaa runo vahvasti, hyvä runo, rehellinen runo joka tulee suoraan sydämestä. Hyvä runous on vaikuttavaa, siltä ei voi suojautua, se muuttaa minua, pysäyttää, näyttää kuin kirkkaasta peilistä mistä on kysymys.