Juha Siro (s.1951) on tamperelainen kirjailija, joka vuodesta 1998 lähtien on julkaissut viisi runokokoelmaa ja neljä romaania. Viimeisin teos, 365 tekstistä muodostuva runokokoelma Babel, julkaistiin keväällä 2013. Siro on tehnyt myös kirjallisuuskritiikkejä mm. Aamulehteen 2003-2007 ja toiminut Pirkanmaan taidetoimikunnan kirjallisuuden asiantuntijajäsenenä 2007-2012. Juha Siron kotisivut: www.juhasiro.fi
I Lukemisesta ja kirjoittamisesta
Sain ensimmäisiä runojani julki MotMot Elävien runoilijoiden vuosikirjaan, jonka toimittivat Riina Katajavuori ja Helena Sinervo, vuosi oli 1995. Muistan yhä Sinervon ohjeen aloittelijalle: ” Lukeminen on tärkein kirjoittajakoulu.”
Yhdeksän julkaistun kirjan jälkeen viesti on yhä ajankohtainen. Lukeminen on kirjoittamisen polttoainetta, eikä oppiminen lopu koskaan.
Toinen muisto tulee muutamaa vuotta myöhemmältä ajalta. Olin julkaissut esikoiseni ja päässyt Pirkkalaiskirjailijoiden jäseneksi. Kuukausikokous idettiin ravintola Tillikan takaosastossa ja illan kirjailijavieraana oli Kari Hotakainen. Hän oli julkaissut uransa alkuun neljä runokokoelmaa ja sittemmin jo useita romaaneja. Kun kysyin, aikooko hän vielä joskus palata runoon, vastaus oli lyhyt ja ehdoton: ”En.”
Illan kuluessa kävi kuitenkin selväksi, mikä oli innostanut Hotakaisen aikanaan kirjoittamaan. Hän kertoi löytäneensä Sirkka Turkan runot. Ne olivat säväyttäneet sähköiskun tavoin ja avanneet kerrasta näkymät myös oman kirjoittamisen mahdollisuuksiin: ”Näinkin voi kirjoittaa.”
II Opi ja päästä irti
Kirjallisuuteen ja kirjoittajaksi kasvetaan monin tavoin. Luovan kirjoittamisen opinnot kestivät kohdallani yli neljä vuotta: Viita-akatemiaa ja oppia Orivedellä. Kirjoittamaan ei voi opettaa, oppia sitä kyllä voi. Minulle vuodet opettivat tekstien kyseenalaistamista ja kritiikinsietokykyä. Myös sen, miten omaksuttuaan kultakin auktoriteetilta kaiken mahdollisen, teesit voi jättää taakseen ja siirtyä surutta hakemaan uutta. Lopulta oppimastaan ja kirjoittamastaan irtipäästäminen ei ole vain tärkeää – se on välttämätöntä.
Lukemisen kanssa on samoin, eri aikakausina eri kirjat ovat tärkeitä. Vain käänteentekevät lukukokemukset jäävät ikään kuin mielen pohjalle väreilemään. Myös huonoja kirjoja on luettava aika ajoin, vain siten voi erottaa ja perustella itselleen mitä pitää hyvänä ja miksi. Opiskellessani kirjoittamista, pidin yhtä tärkeänä lukemaan oppimista.
III Runo ei ole ymmärryksen asia
Runoilijan tehtävä on repiä kielen ja logiikan turvaverkko kielen keinoin ja pyrkiä havaintokokemuksia syvempään yhtälöön. Kielen tehtävä on siis paradoksaalinen, yhtä aikaa mahdoton ja mahdollinen. Ajattelemme kielen avulla vain osittain, taide ja runous on yritys kuvata asioita tavalla, jolle ei ole muuta kieltä.
Runous on kaikkialla, yhtä lailla kansien välissä kuin tonnikalapurkin tuoteselosteessa. Kyse on yksilöllisistä merkityksistä, kyvystä nähdä ja vastaanottaa. Yhteenvetona siitä miten lyriikka maailmaa peilaa: Älyllisiäkin aspekteja käyttäessään runolla on aina kyky kasvaa tunnekokemukseksi.
Runo ei antaudu selitettäväksi, se perustelee itse itsensä ja syntyy lukijan mieleen yhtä hyvin ymmärryksestä kuin väärinkäsityksestä. Runo on arjen painovoimasta vapaa hyppy, viesti johon ei tarvitse odottaa vastausta. ”This is my letter to the world that never wrote to me”, Emily Dickinson kirjoitti jo yli sata vuotta sitten.
Runotorstai 