Uutuutena esittelemme syksyn aikana kirjailijavieraita, tunnettujen runoilijoiden tai kirjailijoiden juttuja runoudesta tai kirjallisuudesta innostamaan teitä kaikkia vanhoja sekä ennen kaikkea uusia runotorstain runoilijoita kirjoittamaan. Olemme ylpeitä voidessamme esitellä ensimmäisenä kirjailijavieraana tunnetun kirjailijan, runoilijan, kääntäjän Anni Sumarin.
Anni Sumari (s. 16. elokuuta 1965 Helsinki) on suomalainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä. Esikoisteos, novellikokoelma Matkakertomuksia pimeästä, julkaistiin 1986. Sen jälkeen Sumari on julkaissut 11 muuta teosta, runokokoelmia ja romaanin Junanäytelmä vuonna 2001.
Anni Sumari valmistui 1991 yleisen kielitieteen ja tiedotusopin maisteriksi Helsingin yliopistosta. Hän on Kriittisen korkeakoulun kirjallisen ilmaisun opettaja vuodesta 1999. Sumari on ollut MUU ry:n jäsen vuodesta 1994. Aiemmin hän on toiminut tiedotussihteerinä, viestintäsuunnittelijana ja free lance -kielentarkastajana. – Wikipedia
Runon itseis- ja välinearvosta
Minusta runouden olemassaolo on sinällään yhteiskunnallinen kannanotto ja sangen kestävä sellainen. Sitä enemmän mitä epärunollisemmaksi ”ympäröivä maailma” tuntuu käyvän. Sille, jota arkitodellisuuden epärunous kiusaa, runous on varmasti positiivinen yhteiskunnallinen toimija. Kielen ( ja sen mukana ajattelemisen) automatisoitumisen vastustamisessa runoudella on edelleen keskeinen rooli. Media – ja erityisesti televisiotyperyyden vastapainona runous toiminee tehokkaasti ja helpottanee ko. typeryydestä kärsivien herkkien sielujen tuskaa. Kun mietin, mikä arkitodellisuudessa on erityisen epärunollista, mieleen tulee yhtä ja toista televisioon liittyvää.
Yhteiskunnalliseksi runon tekee se, mitä se saa lukijan ajattelemaan. Hieno slovakialainen runoilija Tomaz Salamun kirjoittaa pari riviä: ”Näin hirven kun kuljin mäkeä ylös,/ tyhjän öljykentän, kukkien hiukset”
Sen kirjallisen nautinnon lisäksi, jota Salamun tuottaa yhdistelemällä kahdessa säkeessä hyvin sensitiivisellä tavalla erilaisia kuvallisia elementtejä (hirven, tyhjän öljykentän, kukkien hiukset) ja ilmaisutapoja (proosallinen 1. säkeen lyyriseen lopetukseen), lukijan ajatukset kääntyvät väistämättä ihmisen toiminnan vaikutuksiin luontoon – ja olettaisin, että ko. ajatukset muodostuvat sangen arvioitaviksi ja kriittisiksi. Salamun liikauttaa lukijan yhteiskuntakriittistä pulssia puhtaan runollisin keinoin, julistamatta yhtään mitään, ilman huuto- tai kysymysmerkkejä, käyttämättä yhtäkään moralisoivaa sanaa. Voisi väittää, että näissä parissa säkeessä runoilija suorastaan tekeytyy viattomaksi, hän ( tai runon minä kertoja – mutta minä en nyt puutu siihen tematiikkaan) kirjoittaa ainoastaan ”nähneensä” mutta siinä onkin jo tarpeeksi. Lukijakin näkee – ja jatkaa eteenpäin ajattelemista.
Innostavin terveisin runotorstain runoilijoille – Anni Sumari
Runotorstai 